huh mikä urakka ohi!

Noin kolme viikkoa sitten löysin kirjoilleni oivallisen kustantamon. tekstejä on pöytälaatikossa enemmänkin, mutta päätin aloittaa tästä Kuolema on ikuinen elämä kirjasta... Kustantamo lupaa nopeaa toimintaa ja vaikka maksan palvelusta 99 euroa, on se mielestäni tällaiselle jokapaikan höylälle oikea paikka. En jaksaisi odottaa 6-9 kk jonkun kustantajan kanssa, joka lukisi ja pohtisi ja sitten vasta päättäisi, kustantaako kirjaa. Minun mentaliteetilla on saatava valmista vähemmällä!

Saikin ensimmäisen uunituoreen kirjani käteeni nyt tämän viikon maanantaina ja totesin, että lay outissa oli kaksi törkeää virhettä. (oma moka, itse tein sen)

Olen kolme päivää yrittänyt ladata kirjaa tuonne pod-kustantamoon. minun koneella on ollut joku vika ja se ei ole onnistunut. Tietokoneet osaavat tehdä ihani haamuvikoja ihan itsekseen ilman mitään näkyvää syytä. ne on erityisen hankalia silloin, kun tarvisi oikeanlaista toimintaa!

Nyt VIIMEIN sain kirjan ladattua ja se onnistui lopulta moitteettomasti.

Kirja tuli myyntiin nettikirjakauppoihin tänään, joten oli ihan viimeinen hetki saada tämä uusi korjattu versio kehiin.

Nyt sitten voi rentoutua ja odotella. ensiviikolla kirja tulee joulumainoksiin ja ylipäänsä kirjakauppojen tiedostoihin ja ulottuville. Aika hauskaa muuten, miten kaksi eri kauppaa voi määritellä sen hinnaksi niin eriä. Muistaakseni book plus pyytää kirjastani 19.90 ja suomalainen 25!

Jännittää nähdä, kuinka moni kirjasto tilaa kirjani ja meneekö sitä nyt joulun alla kaupaksi.

Teos on muuten nähtävillä www.rakkaudentahti.net ja sieltä palvelut - > uutuuskirja. Kriitikot saa omat painoksensa ilmaiseksi =)

Kyllä nyt voi uni maistua. Tällä viikolla olen viimeistellyt monta isoa työtä. Ensinnäkin perhevalmennusprojektin viimeinen kerta pidettiin maanantaina, sitten sain vanhat kirjanpidot järjesteltyä. Lappuja oli aina vuodela 2004 saakka. Samaan syssyyn järjestin myös tietokoneen tiedostot, poltin varmuuskopiot ja sen sellaista. Lisäksi sain kotona paikat kuntoon ja liiat romut kirpputorille. Nyt tämä kirja ja huomenna lisää loppuun saatettavia töitä. Pääsen perjantaihin mennessä vielä kolmesta roikkuneesta hommasta eroon...

On ihanaa välillä saada tätäkin puolta aikaiseksi. Olen aivan liian hyvä roikuttelemaan hommia. En vain saa itseä niskasta kiinni ja sitten lopulta alkaa ahdistaa aivan kauheasti, eikä uni tule, kuten tänään ja tällä viikolla.

Irtipäästäminen on sitten ihanaa, tulee niin puhdas ja keventynyt olo, kun viimein saa asioita valmiiksi. Toivottavasti uusi elämäni nyt onnistuu ja hektinen luonteeni taipuisi pitämään paprut ja tekemiset ajan tasalla. Se olisi rentouttavaakin...

Omassa elämässä kuohuu myös. Isä on sairaalassa ja huoli hänen pärjäämisestään tietysti kalvaa mieltä. Hänet leikattiin viime viikolla, mutta voimat on vähissä vieläkin. Toipuminen vaatii aikaa. Itse tahtoisin käydä vaikka joka päivä katsomassa, mutta kun toinen on voimaton, ei voi tunkea aina sinne. Se voisi aiheuttaa jopa takapakkia, jos jatkuvasti on joku koputtelemassa oveen. Sitten sitä miettii, kumpi olisi parempi. Kuitenkin pitää yhteyttä päivittäin, ettei toinen tuntisi itseään yksinäiseksi, vaiko antaa olla rauhassa ja käydä vähän vähemmän. Hän on itse toivonut rauhaa tähän vaiheeseen. Sitä kai on kunnioitettava. Kai sitä sitten voi olla apuna, kun hän itsekin jaksaa paremmin.

Lupasinkin tehdä ruokaa ja siivoilla ja kaikkea passaamista sitten, kun hän kotiutuu. Pyysin välillä meillekin joksikin aikaa. HEh, tämä meidän koti on sellainen kotisairaala. Ensin keväällä äiti oli täällä toipumassa leikkauksesta ja nyt kutsun isää lepäämään. Kyllä meillä lepääkin. maalla koko talo, ihana takka jossa voi poltella puita ja saada tunnelmaa. eläimiä on kaverina ja hiljaisuus käsin kosketeltavaa silloin, kun lapset ei mekasta talossa. Tilaakin löytyy. Itse majaillaan yläkerrasa ja alhaalla on Jimillä huone sekä sänky, johon voi majoittaa satunnaisen kulkijan =)

Mielelään sitä omia vanhempiaan autaakin. Ei vaan olisi vuosi sitten vielä osannut suunnitella, että tällainen elämänvaihe tulee näin pian. En osannut varautua, että omat vanhemmatkin ovat haavoittuvia. Vaikka sitä aina näkee, että heissäkin on vanhenemisen merkkejä ja sairauksiakin, niin silti en jotenkin osannut odottaa vielä, että pitäisi kantaa huolta. Se on raskasta. Oma naamakin on kuin haamulla ja huoli näkyy ihosta ulos.

On oikein pitänyt tsempata itsestä huolehtimista!

Heh. nuorempi poikani ilmoitti, ettei sitten mene katsomaan pappaa sairaalaan. Syy oli tämä: Jos ihminen menee sairaalan ovista sisälle, niin ne sairaanhoitajat katsoo, että tuli potilas.... Sinne ei siis voi mennä. =)

Niin kai sen voi olla. Parempi pysyä kotona. Perjantaina on halloween ja poikia pitää käyttää karkki tai kepponen kierroksella. Odotellaan postista arpivahaa ja verta. Ehkäpä kerron sitten enemmän kuulumisia.

Tänään aamulla istuin keittön pöydän ääressä, kun suuri lihava sammakko hyppeli keskellä hiekkaista pihatietämme. Huutelin pojille, että tulevat katsomaan sammakkoa. Ei tarvinnut montaa kertaa käskeä.

Sammakko käyttäytyi aika oudosti. Välillä se ryömi pitkät koivet oikosenaan pitkin hiekkaa ja välillä se jä lyyhöttämään kuin kuollut. Arvelin, että sillä on joku vaiva. Pojat vetivät saappaat jalkaan ja juoksivat pihalle sammakkoa katsomaan. Siellä he takapuoli pystyssä tutkivat sammakon vointia ja pian minulta pyydettiin astiallista vettä. Diagnoosi oli kuiva nahka. Sen takia kuulemma sammakko ei voinut jatkaa matkaansa vaan kärsi lähes kuolemankielissä.

Sammakko sai niskaansa 3 litraa hanavettä ja taisi se saada sitä mahankin puolelle. Ei mennyt aikaakaan kun se jo ryömi taas vähän matkaa eteenpäin ja sitten se otti pari loikkaakin. En tiedä, elpyikö tämä kurnuttelija vesikasteesta, vai mikä tuli, mutta hetken kuluttua se loikki iloisesti jo nurmikolla. Pojat olivat varmoja sankaruudestaan. Vedellä ja neuvokkaalla toiminnalla täytyi olla joku vaikutus sammakon virkistymiseen...

Minä taas jatkoin aamukahveja kurkku kipeänä. MEillä ollaan oltu flunssassa. Itselleni puhkesi angiina jälleen kerran kuluneella viikolla ja yöt on menneet enemmän ja vähemmän painajaisia katsellessa. Mietin tässä, kuinkahan kamala operaatio mahtaa olla aikuiselle risojen poisto nielusta? Angiina kun on aika tuttu juttu meillä eikä se tahdo oikein kiltisti mennä ohi.

Sen verran on taudista ollut hyötyäkin, että olen saanut rästihommia hoideltua sitä mukaa, kun olen sairastanut. Perjantaina lähti tavarat autotallista kierrätykseen ja tänään olen vaihtanut olohuoneeseen ja keittiöön verhoja.,.. Kröhöm. Tein 5 metrisistä kantoliinoista kivat verhot molempiin huoneisiin. Kantoliinoissa on monesti tosi ihanat värit ja nehän voi myydä vielä liinoiksi, jos sattuu kyllästymään niiden katselemiseen!!!

Siitä kun viimeksi kirjoitin tänne. Viimeinen vuosi on nielaissut minut kitaansa ja ei ole sitten tullut kirjoiteltua...

Vuosi on ollut kova. Töitä on ollut aivan yli kylkien joten siinä mielessä ei ole ollut edes aikaa ajatella kirjoittamista. Kirjoitin toista blogiakin hetken aikaa, tammikuusta saakka, mutta jostain syystä sekin on jäänyt vähille viimekuukausina...

jostain syystä.... huh.

Kevät alkoi hurjasti. Entinen hyvä koulukaverini kuoli äkillisesti aivan vapun kynnyksellä. Hän oli vähän yli 30-vuotias, mutta niin vain löytyi kehosta heikko kohta ja niin sitä miestä vietiin. Hänellä oli merkittävä osa elämässäni sairaanhoitajakoulun aikana. Istuimme monet kerrat neljästään tai kolmestaan koulumme naapurissa uimahallin kahviossa juttelemassa tuntikausia elämän syviä asioita. Moni muu ystävä ei ole tiennyt ajatuksistani niin syvällisesti kuin Hän ja tietystin ne kaksi muuta, jotka kanssamme istuivat kahvilla. Oikeastaan sairaanhoitajakoulun aikana kasvettiin kai ihmisinäkin todella paljon juuri noiden kahvikeskustelujen kautta. Nyt tämä rakas ystävä on poissa. Kävimme haudalla toisen hyvän ystäväni kanssa. Onneksi ehdimme vielä kerran tavata ja viettää iltaa ja päivittää kuulumiset, muutoin olisi jäänyt vieläkin tyhjempi olo...

Äitini kävi Toukokuussa leikkauksessa ja auttelin häntä toipumaan kesäkuulle saakka. Työt tietysti jäi vähän vähemmälle, mutta se oli vielä suunniteltua se. Samaan aikaan löysin uuden miesystävän ja hänen kanssaan kului aikaa puhelimesa tuntikausia. Onneksi minulla on Soneran ilmainen linja jonka jaoin hänen kanssaan, muuten olisi tullut suhteen alku kalliiksi! Kaukosuhde, sitä saa mitä tilaa!

Mutta sitten Toukokuun lopussa tapahtui jotain muutakin. Ensin edesmenneen isäpuoleni hyvä ystävä kuoli syöpään. Tämä oli kova isku meille, koska tämä ystävä oli meillekin läheinen. Viikon sisällä tapahtui toinenkin läheisen ihmisen kuolema. Ja kahden viikon sisällä vielä yksi! Lapsuudesta saakka tuttuja ihmisiä lähti ympäriltä kerralla kolme. Ja nämä kaikki olivat olleet varsinkin lapsena kanssani enemmänkin tekemisissä. Elämä tuntui aika näytelmältä hetken aikaa. Oli hautajaisia ja surukodeissa vierailuja ja kukkien ostoja ja muistokirjoituksia.

Samaan aikaan isän terveys alkoi reistailla ja oikeastaan se reistailee vieläkin. Loppukesä meni sitten hänen kunnostaan huolehtiessa. Mietin, olen tullut vanhaksi koska omat vanhempani saa kroonisia sairauksia....

Parisuhde onneksi syventyi syvenemistään ja nyt kolmen kuukauden jälkeen voin sanoa olevani onnellinen. Uusi ystävä asuu edelleen kaukana ja kaukosuhde tästä taitaakin tulla. Molemmilla on elämät niin keskittyneet jo omille uomilleen, että kestää pitemmän aikaa tehdä kurssin muutoksia. Minulla asuu molemmat lapset täällä Simon seudulla, joten en voisi muutenkaan lähteä maailmalle... Talo on isältä "peritty" ja siitäkin on pidettävä huolta!

Mutta onneksi olen tottunut matkustamaan. Tammikuusta lähtien olen ollut Helsingissä noin 1 viikon kuukaudesssa, joten ajatus muualla olemisesta säännöllisesti ei rasita paljon, ei ainakaan liikaa. Itseasiassa voisin sanoa, että matkustelu on jonkinlainen haavekin, joten ehkä tästä se oma tyyli löytyy...

Tässä on nyt alkajaisiksi vähän kuulumisia. Paljon olisi kirjoitettavaa, mutta kello on taas yksi ja kaksi ja nukkumaan pitäisi entää. Kaikille teille, jotka eksytte blogiini nyt mainostan kuitenkin sitä mahdollisuutta, että jatkossa voi (huom voi) täältä löytyä hieman tiheämpään tahtiin tekstiä... uuttakin =)

Hyvää yötä nyt kaikille. Pysytään maisemissa!

Olipa kerran kotilo joka asusti tiukasti kuorensa sisässä. Se ei ollut milloinkaan uskaltautunut kuoren ulkopuolelle vaan lymyili pimeässä peläten ja täristen. Se pelkäsi olevansa ruma ja kömpelö ja se ajattelin, että muut nauraisivat sille taatusti, jos se tulisi kuoren ulkopuolelle.

Eräänä päivänä kotilon luokse tuli toinen aivan samanmoinen kotilo, mutta tämä toinen oli rohkea. Se oli elänyt koko elämänsä katsellen maailmaa ja tutkaillen ympäristöään eikä se pelännyt yhtään olla kuorensa ulkopuolella. Tietysti tämä toinen kotilo kiinnostui ujosta kotilosta silllä noilla main ei ollut ylipäänsään kotiloita kovin runsaasti.

Tämä uusi kotilo oli kulkenut paljon ja se kaipasi ystävää. Niinpä se asettui ujon kotilon viereen ja alkoi kysellä ujolta kotilola niitä näitä. Se oli aivan, kuin ei huomaisikaan ujon kotilon piiloa ja jutteli aivan tavallisia asioita vaan.

Ujo kotilo huuteli kuorensa uumenista milloin mitäkin, se piti kyllä kovasti uudesta kaveristaan. SE vaan ei uskaltanut edes tulla ulos katsomaan minkälainen tämä oli. Pimeässä oli niin turvallista olla.

Kaikki jatkui tällä tavoin hyvin pitkän aikaa kunnes sitten eräänä päivänä heidän keskustelunsa kävi kovin kiivaaksi. Tämä uusi kotilo oli kyllästymäisillään toisen kuoren sisälle huutelemisesta ja meinasi jo kääntää ystävälleen selkänsä ja kävellä pois.

Silloin ujolle kotilolle tuli hyvin suuri hätä ja se unohti täysin olevansa ruma ja kömpelö ja se ryömi lujaa ulos kuorestaan aivan niin pitkälle,että paljasti itsensä täysin kaikille. JA mikä ihmetys se olikaan! Sen selässä oli kaunein ja harvinaisin kotilonkuvio mitä ikinä oli nähty eikä se ollut ollenkaan kömpelö. Sen ystäväkini pysähtyi paikoilleen ja unohti heti aikeensa poistua paikalta.

Kaikki eläimet tulivat ihailemaan tätä ujoa kotiloa joka oli viimein tullut ulos kuorestaan ja kilpaa kaikki kehuivat sen kauneutta. Ja kovin upea se olikin.

Siitä päivästä lähtien ujo kotilo on vaivatta liikuskellus sekä kuoressaan että sen ulkopuolella. Se muistaa, miltä tuntui elää pelkässä pimeydessä eikä siitä tullut yhtään ylpeä vaikka se näki omat kuvionsa itsekin. Sen lisäksi sillä on yksi hyvin harvianislaatuinen ystävä ja nyttemmin tuohon metsään on tullut lisääkin kotiloita koska kaikkialle kiiri tarina noista harvinaisista kuvioista ja kaikki muut kotilot halusivat tietysti päästä näkemään ne.

Ja arvatkaapas mitä. Ujo kotilo ei ollut enää ujo ja se pystyi aivan hyvillä mielin raitojaan esittelemään!

-Sen pituinen se-

Onnellinen kansa satumaassa

Olipa kerran kansa, joka asui suuren vuoren laella. Vuori oli korkea ja sen huipulta näkyi hyvin pitkälle. Ihmiset viettivätkin monta auringonlaskua katsellen kaukaisuuteen ja kertoillen toisilleen tarinoita siitä, mitä maan äärissä oli.

Tarinat olivat niin huikeita, että kansa unohti kokonaan mitä sillä oli. He unohtivat kertakaikkisesti, miten onnellisena he elivät ja pian kaikkia vaivasi syvä tyytymättömyys ja ärtymys, koska tarinat kaukaisista maista olivat niin kauniita. He olivat alkaneet uskoa omiin mielikuvituksen tuotteisiinsa ja jopa väittivät joitain kertomuksia todeksi.  Aina joku tunsin jonkun jonka kaukainen sukulainen oli varmasti ollut hyvin rohkea ja käynyt tuolla kaukana, mihin muut eivät milloinkaan päässeet.

Tällaista jatkui pitkään ja pian kansalla oli tylsää ja arkista pääosan päivää. He eivät enää kyenneet näkemään toisiaan saatikka itseään yhtään kauniina ja heidän vuorensakin oli vain vuori, jolla oli pakko asua niin kauan, kun ei päästy tuonne kaukaiseen ihanaan  satumaahan.

Tämän kansan onni oli kuitenkin heidän lapsensa. Lapset näet ihmettelivät, miksi he asuivat niin tylsässä paikassa ja heillä ei ollut aikuisten rajoittuneisuutta. Ajan mittaan he leikkivät yhä alempana vuoren rinteillä mielikuvituksessaan seikkaillen yhä lähemmäs kaukaisia maita. Ja vielä pidemmän ajan mittaan he samosivat pidemmälle ja pidemmälle tuonne tuntemattomaan maahan ja muu kansa seurasi heitä perässä. Tämä kansa muutti kokonaan pois vuoreltaan, koska he halusivat nähdä mitä satumaassa oli ja nyt he uskoivat lasten voivan johdattaa heidät perille saakka.

Jotkut jopa uskoivat että lapset olivat Jumalolentoja ja alun perin tulleet satumaasta heitä hakemaan.
Niin tuo kansa vaelsi ja vaelsi ja teki monenlaisia konnankoukkuja löytääkseen satujensa maan. He kulkivat hyvin kauas ja vielä hyvin pitkälle sen jälkeen ja lopulta heidän edessään oli ihmeellinen vuori. SE oli korkeampi, kuin he olivat ikinä nähneet ja sen huippu oli kauniiden pilvien peitossa.

Nämä ihmiset olivat taivaltaneet hyvin pitkään ja osa heistä oli tullut jo hyvin vanhoiksi matkallaan. Osasta oli aika jättänyt ja osa syntynyt matkan varrella. Ei siis ihme, etteivät he enää tunnistaneet omaa vuortaan omakseen vaan kapusivat sen päälle luullen löytäneensä jotain satumaista.

Sinne kansa päätti muuttaa asumaan. Vuori tuntui niin ihanalta, että he ristivät sen taivaalliseksi kodiksi ja erityisesti he olivat tyytyväisiä siitä, että sen laelta saattoi katsella kauas kauas ja nähdä kaikki ne tavalliset maat ja mannut, jotka eivät milloinkaan olleet sen vuoren veroisia.

Niin he elivät elämänsä onnellisena loppuun saakka. He olivat tyytyväisiä vuoreensa ja näkivät toisensa aivan erityisinä juuri sen takia, että he uskoivat nyt olevansa harvinainen valittu kansa, jonka lapset olivat johtaneet suureen satumaahan. Sinne, mistä heidän esi-isänsä olivat vain osanneet kertoa tarinoita. Ja niinhän he tavallaan kyllä olivatkin.