Onnellinen kansa satumaassa
Olipa kerran kansa, joka asui suuren vuoren
laella. Vuori oli korkea ja sen huipulta näkyi hyvin pitkälle. Ihmiset
viettivätkin monta auringonlaskua katsellen kaukaisuuteen ja kertoillen
toisilleen tarinoita siitä, mitä maan äärissä oli.
Tarinat olivat niin
huikeita, että kansa unohti kokonaan mitä sillä oli. He unohtivat
kertakaikkisesti, miten onnellisena he elivät ja pian kaikkia vaivasi syvä
tyytymättömyys ja ärtymys, koska tarinat kaukaisista maista olivat niin
kauniita. He olivat alkaneet uskoa omiin mielikuvituksen tuotteisiinsa ja jopa
väittivät joitain kertomuksia todeksi. Aina joku tunsin jonkun jonka kaukainen
sukulainen oli varmasti ollut hyvin rohkea ja käynyt tuolla kaukana, mihin muut
eivät milloinkaan päässeet.
Tällaista jatkui pitkään ja pian kansalla oli
tylsää ja arkista pääosan päivää. He eivät enää kyenneet näkemään toisiaan
saatikka itseään yhtään kauniina ja heidän vuorensakin oli vain vuori, jolla oli
pakko asua niin kauan, kun ei päästy tuonne kaukaiseen ihanaan satumaahan.
Tämän kansan onni oli kuitenkin heidän lapsensa. Lapset näet
ihmettelivät, miksi he asuivat niin tylsässä paikassa ja heillä ei ollut
aikuisten rajoittuneisuutta. Ajan mittaan he leikkivät yhä alempana vuoren
rinteillä mielikuvituksessaan seikkaillen yhä lähemmäs kaukaisia maita. Ja vielä
pidemmän ajan mittaan he samosivat pidemmälle ja pidemmälle tuonne
tuntemattomaan maahan ja muu kansa seurasi heitä perässä. Tämä kansa muutti
kokonaan pois vuoreltaan, koska he halusivat nähdä mitä satumaassa oli ja nyt he
uskoivat lasten voivan johdattaa heidät perille saakka.
Jotkut jopa
uskoivat että lapset olivat Jumalolentoja ja alun perin tulleet satumaasta heitä
hakemaan.
Niin tuo kansa vaelsi ja vaelsi ja teki monenlaisia konnankoukkuja
löytääkseen satujensa maan. He kulkivat hyvin kauas ja vielä hyvin pitkälle sen
jälkeen ja lopulta heidän edessään oli ihmeellinen vuori. SE oli korkeampi, kuin
he olivat ikinä nähneet ja sen huippu oli kauniiden pilvien peitossa.
Nämä ihmiset olivat taivaltaneet hyvin pitkään ja osa heistä oli tullut
jo hyvin vanhoiksi matkallaan. Osasta oli aika jättänyt ja osa syntynyt matkan
varrella. Ei siis ihme, etteivät he enää tunnistaneet omaa vuortaan omakseen
vaan kapusivat sen päälle luullen löytäneensä jotain satumaista.
Sinne
kansa päätti muuttaa asumaan. Vuori tuntui niin ihanalta, että he ristivät sen
taivaalliseksi kodiksi ja erityisesti he olivat tyytyväisiä siitä, että sen
laelta saattoi katsella kauas kauas ja nähdä kaikki ne tavalliset maat ja
mannut, jotka eivät milloinkaan olleet sen vuoren veroisia.
Niin he
elivät elämänsä onnellisena loppuun saakka. He olivat tyytyväisiä vuoreensa ja
näkivät toisensa aivan erityisinä juuri sen takia, että he uskoivat nyt olevansa
harvinainen valittu kansa, jonka lapset olivat johtaneet suureen satumaahan.
Sinne, mistä heidän esi-isänsä olivat vain osanneet kertoa tarinoita. Ja niinhän
he tavallaan kyllä olivatkin.
lauantai, 16. helmikuu 2008
Kommentit