Onnellinen kansa satumaassa

Olipa kerran kansa, joka asui suuren vuoren laella. Vuori oli korkea ja sen huipulta näkyi hyvin pitkälle. Ihmiset viettivätkin monta auringonlaskua katsellen kaukaisuuteen ja kertoillen toisilleen tarinoita siitä, mitä maan äärissä oli.

Tarinat olivat niin huikeita, että kansa unohti kokonaan mitä sillä oli. He unohtivat kertakaikkisesti, miten onnellisena he elivät ja pian kaikkia vaivasi syvä tyytymättömyys ja ärtymys, koska tarinat kaukaisista maista olivat niin kauniita. He olivat alkaneet uskoa omiin mielikuvituksen tuotteisiinsa ja jopa väittivät joitain kertomuksia todeksi.  Aina joku tunsin jonkun jonka kaukainen sukulainen oli varmasti ollut hyvin rohkea ja käynyt tuolla kaukana, mihin muut eivät milloinkaan päässeet.

Tällaista jatkui pitkään ja pian kansalla oli tylsää ja arkista pääosan päivää. He eivät enää kyenneet näkemään toisiaan saatikka itseään yhtään kauniina ja heidän vuorensakin oli vain vuori, jolla oli pakko asua niin kauan, kun ei päästy tuonne kaukaiseen ihanaan  satumaahan.

Tämän kansan onni oli kuitenkin heidän lapsensa. Lapset näet ihmettelivät, miksi he asuivat niin tylsässä paikassa ja heillä ei ollut aikuisten rajoittuneisuutta. Ajan mittaan he leikkivät yhä alempana vuoren rinteillä mielikuvituksessaan seikkaillen yhä lähemmäs kaukaisia maita. Ja vielä pidemmän ajan mittaan he samosivat pidemmälle ja pidemmälle tuonne tuntemattomaan maahan ja muu kansa seurasi heitä perässä. Tämä kansa muutti kokonaan pois vuoreltaan, koska he halusivat nähdä mitä satumaassa oli ja nyt he uskoivat lasten voivan johdattaa heidät perille saakka.

Jotkut jopa uskoivat että lapset olivat Jumalolentoja ja alun perin tulleet satumaasta heitä hakemaan.
Niin tuo kansa vaelsi ja vaelsi ja teki monenlaisia konnankoukkuja löytääkseen satujensa maan. He kulkivat hyvin kauas ja vielä hyvin pitkälle sen jälkeen ja lopulta heidän edessään oli ihmeellinen vuori. SE oli korkeampi, kuin he olivat ikinä nähneet ja sen huippu oli kauniiden pilvien peitossa.

Nämä ihmiset olivat taivaltaneet hyvin pitkään ja osa heistä oli tullut jo hyvin vanhoiksi matkallaan. Osasta oli aika jättänyt ja osa syntynyt matkan varrella. Ei siis ihme, etteivät he enää tunnistaneet omaa vuortaan omakseen vaan kapusivat sen päälle luullen löytäneensä jotain satumaista.

Sinne kansa päätti muuttaa asumaan. Vuori tuntui niin ihanalta, että he ristivät sen taivaalliseksi kodiksi ja erityisesti he olivat tyytyväisiä siitä, että sen laelta saattoi katsella kauas kauas ja nähdä kaikki ne tavalliset maat ja mannut, jotka eivät milloinkaan olleet sen vuoren veroisia.

Niin he elivät elämänsä onnellisena loppuun saakka. He olivat tyytyväisiä vuoreensa ja näkivät toisensa aivan erityisinä juuri sen takia, että he uskoivat nyt olevansa harvinainen valittu kansa, jonka lapset olivat johtaneet suureen satumaahan. Sinne, mistä heidän esi-isänsä olivat vain osanneet kertoa tarinoita. Ja niinhän he tavallaan kyllä olivatkin.