Olipa
kerran kotilo joka asusti tiukasti kuorensa sisässä. Se ei ollut milloinkaan
uskaltautunut kuoren ulkopuolelle vaan lymyili pimeässä peläten ja täristen. Se
pelkäsi olevansa ruma ja kömpelö ja se ajattelin, että muut nauraisivat sille
taatusti, jos se tulisi kuoren ulkopuolelle.
Eräänä päivänä kotilon luokse tuli toinen aivan samanmoinen
kotilo, mutta tämä toinen oli rohkea. Se oli elänyt koko elämänsä katsellen
maailmaa ja tutkaillen ympäristöään eikä se pelännyt yhtään olla kuorensa
ulkopuolella. Tietysti tämä toinen kotilo kiinnostui ujosta kotilosta silllä
noilla main ei ollut ylipäänsään kotiloita kovin runsaasti.
Tämä uusi kotilo oli kulkenut paljon ja se kaipasi ystävää.
Niinpä se asettui ujon kotilon viereen ja alkoi kysellä ujolta kotilola niitä
näitä. Se oli aivan, kuin ei huomaisikaan ujon kotilon piiloa ja jutteli aivan
tavallisia asioita vaan.
Ujo kotilo huuteli kuorensa uumenista milloin mitäkin, se
piti kyllä kovasti uudesta kaveristaan. SE vaan ei uskaltanut edes tulla ulos
katsomaan minkälainen tämä oli. Pimeässä oli niin turvallista olla.
Kaikki jatkui tällä tavoin hyvin pitkän aikaa kunnes sitten
eräänä päivänä heidän keskustelunsa kävi kovin kiivaaksi. Tämä uusi kotilo oli
kyllästymäisillään toisen kuoren sisälle huutelemisesta ja meinasi jo kääntää
ystävälleen selkänsä ja kävellä pois.
Silloin ujolle kotilolle tuli hyvin suuri hätä ja se unohti
täysin olevansa ruma ja kömpelö ja se ryömi lujaa ulos kuorestaan aivan niin
pitkälle,että paljasti itsensä täysin kaikille. JA mikä ihmetys se olikaan! Sen
selässä oli kaunein ja harvinaisin kotilonkuvio mitä ikinä oli nähty eikä se
ollut ollenkaan kömpelö. Sen ystäväkini pysähtyi paikoilleen ja unohti heti
aikeensa poistua paikalta.
Kaikki eläimet tulivat ihailemaan tätä ujoa kotiloa joka
oli viimein tullut ulos kuorestaan ja kilpaa kaikki kehuivat sen kauneutta. Ja
kovin upea se olikin.
Siitä päivästä lähtien ujo kotilo on vaivatta liikuskellus
sekä kuoressaan että sen ulkopuolella. Se muistaa, miltä tuntui elää pelkässä
pimeydessä eikä siitä tullut yhtään ylpeä vaikka se näki omat kuvionsa itsekin.
Sen lisäksi sillä on yksi hyvin harvianislaatuinen ystävä ja nyttemmin tuohon
metsään on tullut lisääkin kotiloita koska kaikkialle kiiri tarina noista
harvinaisista kuvioista ja kaikki muut kotilot halusivat tietysti päästä
näkemään ne.
Ja arvatkaapas mitä. Ujo kotilo ei ollut enää ujo ja se
pystyi aivan hyvillä mielin raitojaan esittelemään!
-Sen pituinen se-
sunnuntai, 16. maaliskuu 2008
Kommentit