Eilen kirjoitin tekstin Luottamisen illuusiosta. Siitä, että luottamalla toiseen saa itselleen varmimmin pettymyksiä. Luottamuksen toinen nurja puoli on se, että sen menetettyään ei voi enää olla toisen ihmisen kanssa samanlaisessa suhteessa, kuin ennen. Luottamus on anteeksiantamaton, tavallaan. Sen illuusio täytyy kasvattaa aina uudelleen ja uudelleen..

Luottamuksen sijaan voisimme pyrkiä ymmärtämään ihmisyyttä. Voimme uskoa omaan selviytymiseemme, siihen että kaikki tilanteet, jotka eteemme tulevat, tulevat syystä. Voimme antautua katselemaankin niitä syitä ja kasvaa kokemuksista.

Ihminen tekee aina parhaan tietoisuutensa mukaan. Ei kukaan tahallaan petä meidän luottamustamme. Minusta on tosi vapauttavaa sanoa toiselle, minä en odota sinulta mitään. Minä en luota sinuun... Sinä saat olla kanssani se ihminen,  joka olet kaikilla tavoillasi. Minä arvostan ja rakastan sinua juuri tuollaisena.

Minusta rikoksentekijöitäkin voi rakastaa. EI rikoksia tarvitse hyväksyä ja sallia, mutta heitä voi ymmärtää. Nähdä heidän tiukan tilanteen tai muuten ymmärtää, että pahan tekijällä on omat syvät haavansa jotka saavat heidät toimimaan niin. VOi olla, että rikos tehdään vakaassa tarkoituksessa. Mutta pohjalla on aina suuri rakkaudettomuus, jossa kyseinen ihminen elää.

Kun teot tulevat suuresta rakkaudettomuudesta, ne eivät  tarvitse enää sitä syrjimistä joka meidän maailmassamme johtuu luottamuksen menettämisestä. Ne tarvitsevat ymmärtämystä. Vaikka ymmärtääkin toista, on silti oikeus näyttää tunteensa itseen kohdistuneesta väärästä teosta.  Välit selvitellään, elämä jatkuu. Rakkaudettomuudesta kumpuavat teot tarvitsevat suurta rakkautta, ei sitä, että tekonsa jälkeen joutuu entistä enemmän kamppailemaan saavuttaakseen jälleen rakkautta. Se vain lisää syvää rakkaudettomuutta... Armollisuus ja Rakkaus, niissä on opiskelemisen arvoista asiaa.