Olipa kerran kivi, joka makasi rantahiekalla. Se oli aika paljon erilainen, kuin muut saman rannan kivet ja se ihmetteli tätä erilaisuutta itsekin. Kivi tunsi, että se voisi mahdollisesti kuulua johonkin muualle, kuin rannalle, mutta se ei mitenkään kyennyt muistamaan minne.

Kivi eleli yksinäistä elämäänsä eteenpäin pohtien tätä suurta elämänsä mysteeriä. Muut rannan kivet pitivä sitä vähän hassuna ja toiset jopa suuruudenhulluna, koska se ei kyennyt sopeutumaan tähän rannan joukkoon.

Eräänä yönä sitten syttyi taivaalle loistamaan tähti, joka oli nähty 300 vuotta sitten viimeksi tällä puolella maapallon. Tähti helisi hiljaista helinäänsä ja loisti maata kohti.

Silloin Kivi valpastui. SE oli aivan varma, että oli kuullut tämän äänen ennenkin. Kivi kurkottautui katsomaan tähteä ja silloin se muisti kuin muistikin miten se oli kauan, hyvin kauan sitten irronnut tämän harvinaisen tähden kyljetä meteoriitiksi ja lentänyt kaaressa halki taivaan maata kohti aina tälle rannalle saakka. Kivi oli tömähtänyt maahan menettäen tajuntansa ja siitä syystä se ei ollut muistanut kuka se oli.

Tähti näki myös kiven ja ne kävivät pitkän keskustelun kahdestaan. Tähti muisti myös miten meteori oli ironnut sen kyljestä ja muisti myös miten se oli yrittänyt herättää aiemminkin Kiven huomion. Tähti oli nähnyt miten hankalaa kivellä oli olla.

Kivi tuli ensiksi aika ylpeäksi. Se hihkui innoissaan koppavasti kaikille muille rannan kiville. "Katsokaa! Minä se sentään olen jotain!" Se huusi. "Minä olen erikoisemmasta paikasta kuin kukaan teistä!" Kivellä oli suuri työ pidätellä ylpeyttään, ettei se halkeaisi kahtia...

Mutta yö meni ja tähti hävisi. Kuluisi taas toiset 300 vuotta ennenkuin se loistaisi taivaalla. Kivi tunsi itsensä aika yksinäiseksi. Se oli suututtanut kaikki muut rannan kivet ja kasvit huutelemisellaan ja koppavalla käytöksellään. Nyt se rohkeni hieman epäillä, oliko se sittenkään niin erikoinen...

Meni aikaa ja kivi tuli yhä yksinäisemmäksi. Se itki suuria kivikyyneleitä ja suri niin, että se rusentui vielä hieman pienemmäksi ja mitättömämmäksi, kuin ennen. Se tunsi, ettei sen alkuperällä ollutkaan mitään merkitystä, muut rannan kivet eivät piitanneet siitä yhtään enempää vaikka se olikin jännittävä taivaalta tupsahtanut meteori.

Lopulta kivi tuli niin onnettomaksi, että sen oli pakko kysyä muilta, mitä nämä ajattelivat tilanteesta. Muut rannan kivet vastasivat:"Meistä sinä olet ihan samallainen kivi, kuin me muutkin. Sinä et tiedä, että maailman alussa koko avaruus oli pelkkää kiveä eikä silloin taivaankappaleet olleet yhtään toisistaan erilaisia. Myös maa kelluu taivaalla samalla tavoin kuin tähdet. Se, että olet ollut joskus tuon tähden päällä, ei tee sinusta yhtään erilaista kuin meistä jotka olemme olleet aina täällä. Kivi ei muutu kivestä kummemmaksi, vaikka se matkaisi maailman ääriin ja sieltä takaisin..."

Silloin kivi tuli hieman empiväksi. Se lehahti kivenpunaiseksi ja katui röykeilyään ja pöyhkeilyään. Se tajusi miten hassu se oli ollut ja tahtoi pyytää anteeksi muilta. Anteeksi kivi saikin ja siitä päivästä lähtien se muutti tapansa aivan toisiksi.

Nyt rannalla asuu myös muita kiviä, jotka ovat lentäneet meteoriitteinä halki taivaan ja päätyneet maahan. Ne kaikki kertoilevat toisilleen tarnoita maailman kauneudesta ja jakamalla kokemuksiaan niistä kaikista on tullut monin verroin viisaampia.

Rannalla tunnetaan se rikkaus mikä löytyy moninaisuudesta ja toisaalta myös maassa olleita kiviä kunnioitetaan kovasti sillä hehän tietävät, millaista oli olla silloin, kun kaikki oli vielä alussa ja uutta...

Alkuperällä ei todellakaan taida olla väliä. Vain sillä, mitä on matkallaan kokenut ja sillä, miten sen muiden kanssa jakaa. =)