Olipa kerran kivi, joka makasi rantahiekalla. Se
oli aika paljon erilainen, kuin muut saman rannan kivet ja se ihmetteli
tätä erilaisuutta itsekin. Kivi tunsi, että se voisi mahdollisesti
kuulua johonkin muualle, kuin rannalle, mutta se ei mitenkään kyennyt
muistamaan minne.
Kivi eleli yksinäistä elämäänsä eteenpäin pohtien
tätä suurta elämänsä mysteeriä. Muut rannan kivet pitivä sitä vähän
hassuna ja toiset jopa suuruudenhulluna, koska se ei kyennyt
sopeutumaan tähän rannan joukkoon.
Eräänä yönä sitten syttyi taivaalle loistamaan
tähti, joka oli nähty 300 vuotta sitten viimeksi tällä puolella
maapallon. Tähti helisi hiljaista helinäänsä ja loisti maata kohti.
Silloin Kivi valpastui. SE oli aivan varma, että
oli kuullut tämän äänen ennenkin. Kivi kurkottautui katsomaan tähteä ja
silloin se muisti kuin muistikin miten se oli kauan, hyvin kauan sitten
irronnut tämän harvinaisen tähden kyljetä meteoriitiksi ja lentänyt
kaaressa halki taivaan maata kohti aina tälle rannalle saakka. Kivi oli
tömähtänyt maahan menettäen tajuntansa ja siitä syystä se ei ollut
muistanut kuka se oli.
Tähti näki myös kiven ja ne kävivät pitkän
keskustelun kahdestaan. Tähti muisti myös miten meteori oli ironnut sen
kyljestä ja muisti myös miten se oli yrittänyt herättää aiemminkin
Kiven huomion. Tähti oli nähnyt miten hankalaa kivellä oli olla.
Kivi tuli ensiksi aika ylpeäksi. Se hihkui
innoissaan koppavasti kaikille muille rannan kiville. "Katsokaa! Minä
se sentään olen jotain!" Se huusi. "Minä olen erikoisemmasta paikasta
kuin kukaan teistä!" Kivellä oli suuri työ pidätellä ylpeyttään, ettei
se halkeaisi kahtia...
Mutta yö meni ja tähti hävisi. Kuluisi taas
toiset 300 vuotta ennenkuin se loistaisi taivaalla. Kivi tunsi itsensä
aika yksinäiseksi. Se oli suututtanut kaikki muut rannan kivet ja
kasvit huutelemisellaan ja koppavalla käytöksellään. Nyt se rohkeni
hieman epäillä, oliko se sittenkään niin erikoinen...
Meni aikaa ja kivi tuli yhä yksinäisemmäksi. Se
itki suuria kivikyyneleitä ja suri niin, että se rusentui vielä hieman
pienemmäksi ja mitättömämmäksi, kuin ennen. Se tunsi, ettei sen
alkuperällä ollutkaan mitään merkitystä, muut rannan kivet eivät
piitanneet siitä yhtään enempää vaikka se olikin jännittävä taivaalta
tupsahtanut meteori.
Lopulta kivi tuli niin onnettomaksi, että sen oli
pakko kysyä muilta, mitä nämä ajattelivat tilanteesta. Muut rannan
kivet vastasivat:"Meistä sinä olet ihan samallainen kivi, kuin me
muutkin. Sinä et tiedä, että maailman alussa koko avaruus oli pelkkää
kiveä eikä silloin taivaankappaleet olleet yhtään toisistaan erilaisia.
Myös maa kelluu taivaalla samalla tavoin kuin tähdet. Se, että olet
ollut joskus tuon tähden päällä, ei tee sinusta yhtään erilaista kuin
meistä jotka olemme olleet aina täällä. Kivi ei muutu kivestä
kummemmaksi, vaikka se matkaisi maailman ääriin ja sieltä takaisin..."
Silloin kivi tuli hieman empiväksi. Se lehahti
kivenpunaiseksi ja katui röykeilyään ja pöyhkeilyään. Se tajusi miten
hassu se oli ollut ja tahtoi pyytää anteeksi muilta. Anteeksi kivi
saikin ja siitä päivästä lähtien se muutti tapansa aivan toisiksi.
Nyt rannalla asuu myös muita kiviä, jotka ovat
lentäneet meteoriitteinä halki taivaan ja päätyneet maahan. Ne kaikki
kertoilevat toisilleen tarnoita maailman kauneudesta ja jakamalla
kokemuksiaan niistä kaikista on tullut monin verroin viisaampia.
Rannalla tunnetaan se rikkaus mikä löytyy
moninaisuudesta ja toisaalta myös maassa olleita kiviä kunnioitetaan
kovasti sillä hehän tietävät, millaista oli olla silloin, kun kaikki
oli vielä alussa ja uutta...
Alkuperällä ei todellakaan taida olla väliä. Vain sillä, mitä on matkallaan kokenut ja sillä, miten sen muiden kanssa jakaa. =)
maanantai, 13. marraskuu 2006
Kommentit